Kuka lohduttaisi Nyytiä? Lasten yksinäisyydestä ja siitä, miten aikuiset voivat auttaa

Muistatko omasta lapsuudestasi pikku Nyyti nyytiäisen, joka kaiveli kenkänsä kärjellä pieniä kiviä pihan laitamilla? Tai olitko Sinä pikku Nyyti? Ehkä hän seuraili muurahaisten menoa tai sitten oli vain seuraavinaan, ettei olisi näyttänyt toimettomalta. Ehkä häntä oli pyydetty mukaan joskus tai sitten kukaan ei muistanut oliko pyydetty. Muut lapset leikkivät ja kai olettivat, ettei hän halunnut tulla mukaan. Ehkä eivät koskaan pysähtyneet miettimään miltä tuntui olla aina yksin. Tai ehkä kuvittelivat, että yksinäisyys oli oma valinta tai omaa syytä, vaikka jokainen on joskus ollut yksin. Kuka kiinnostuisi Nyyti nyytiäisestä ja oivaltaisi, että hän tarvitsee apua ujoutensa tai pelkojensa voittamiseksi ja toisten seuraan liittymiseksi?

Vanhempina seuraamme suurella jännityksellä, miten lapsemme pärjää ja miten kavereiden kanssa sujuu, koska tunnemme nahoissamme, kuinka suuri puute ja menetys ryhmän ulkopuolelle jääminen olisi. Huokaamme helpotuksesta saadessamme kuulla, että kavereita on. Ulkopuolisuuden tunnetta voi kuitenkin kokea, vaikka pintapuolisia kavereita olisi. Lasten voi olla vaikea sanallisesti kuvata tätä kokemusta yksinäisyydestä, usein erilaisuudesta. Se voi tuntua epäonnistumiselta tai heikkoudelta. Lapsi voi myös jättää kertomatta, koska ei halua huolestuttaa vanhempiaan, jotka odottavat uutisia kavereista. Vanhemmat eivät siis aina tiedä lapsensa yksinäisyydestä. Ja vaikka tietäisivätkin, he voivat kokea avuttomuutta ja keinottomuutta lapsensa yksinäisyyden edessä. Kuka lohduttaisi Nyytin vanhempia?

Pelko ulkopuolelle jäämisestä on yksi suurimmista huolenaiheista lasten arjessa. Sosiologi Robert S. Weissin mukaan ihmisen perustarpeisiin kuuluu sekä läheinen kiintymys toiseen ihmiseen, että kuuluminen vertaisten muodostamaan sosiaaliseen verkostoon. Emotionaalisella yksinäisyydellä tarkoitetaan sitä, ettei ole läheistä ja tärkeää ystävää. Sosiaalinen yksinäisyys taas merkitsee, ettei tunne kuuluvansa mihinkään sosiaaliseen yhteisöön, vaan kokee jäävänsä niiden ulkopuolelle.

Tove Janssonin kirja “Kuka lohduttaisi Nyytiä?” kuvaa vivahteikkaasti ja värikkäästi lasten yksinäisyyttä ja siihen liittyviä ulottuvuuksia. Nyyti nyytiäinen kaipaa muiden seuraa, mutta on liian ujo ja pelokas. Maailman kauneudesta ei voi nauttia, ellei sitä saa jakaa ystävän kanssa. Tarinassa tilanne muuttuu, kun Nyyti saa pullopostin toiselta yksinäiseltä, joka pyytää apua. Nyyti rohkaistuu, kun hän saa kokea olevansa tarvittu ja tärkeä jollekin toiselle, mikä tuo merkityksellisyyttä hänen aiemmin tyhjältä tuntuneeseen elämäänsä. Voittaakseen pelkonsa hänen on kuitenkin kohdattava mörkö ja suututtava eli otettava kiukku voimavarakseen. Tunteiden ja toimijuuden haltuun ottamisen myötä hän muuttuu näkyväksi myös muille.

Jokaisella lapsella olisi oikeus olla muiden seurassa ja kuulua joukkoon. Kaipaamme nähdyksi ja kuulluksi tulemista ja usein lapsena teemmekin melkein mitä tahansa päästäksemme ryhmiin mukaan. Ulkopuolelle jääminen ja torjutuksi tuleminen herättää voimakasta häpeää, tunnetta arvottomuudesta ja kelpaamattomuudesta. Häpeä ja häväistyksi tulemisen pelko voi muokata käytöstämme suuntaan, jonka kuvittelemme miellyttävän muita. Se saa meidät siirtymään kauemmas aidosta minuudestamme, omasta arvokkaasta itsestämme. Lasten kohdalla tuo minuus on vielä muotoutumassa ja on surullista, jos emme tule hyväksytyiksi omana itsenämme, sellaisina kuin olemme. Yksinäisyyteen tulisi saada apua mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, ettei toivottomuudesta tulisi pysyvää olotilaa. Yksinäisyyttä voisikin tarkastella myös ryhmädynamiikan näkökulmasta. Miksi ryhmä, johon yksinäinen lapsi kuuluu, käyttäytyy, kuin häntä ei olisi olemassa? Vastuuta tilanteen muuttamisesta ei voi sysätä lasten harteille, vaan aikuisten on otettava vastuu.

Yksinäisyyttä voidaan torjua liittymällä yhteen ja vahvistamalla yhteisöllisyyttä. Vuorovaikutustaitoja, ystävällisyyttä ja toisten huomioon ottamista ei opita kirjoista tai tekoälyltä, vaan vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa, esimerkin kautta. Tervehtiminen, silmiin katsominen ja ystävällinen hymy toivottavat tervetulleeksi ja viestivät välittämisestä. Puhuttelu nimellä ja kuulumisten kysyminen viestii mielessä pitämisestä, jolloin lapsi ei koe tulleensa ohitetuksi tai muuttuneensa näkymättömäksi. Ystävällisyyden ja käytöstapojen lisäksi lapsille olisi hyvä opettaa sekä toisten, että omien rajojen kunnioittamista ja omien puolien pitämistä. Rajojen asettamiseen tarvitaan kiukkua ja osalle lapsista kiukun tunteen hillitseminen on vaikeaa, kun taas toisille kiukun ilmaiseminen tuntuu pelottavalta. Näiden taitojen harjoitteleminen ryhmässä on vaativaa, mutta todella tärkeää. Yksilöllisyyden ihannoinnin sijaan meidän tulisi pyrkiä luomaan yhteys muihin ja rakentaa yhteisöllisyyttä, jossa ketään ei jätetä yksin.

Pauliina Manninen
Kouluttajapsykoterapeutti
Lasten psykoanalyyttinen yksilöpsykoterapeutti, ryhmäpsykoterapeutti