Keneen voin luottaa?

Navigoimme päivittäin suuressa sosiaalisessa viidakossa ja yritämme vastaanottaa uutta tietoa ja yleistää tätä tietoa aiempiin sosiaalisiin tilanteisiin. Olemme saaneet aiemmista suhteistamme kasvumme varrella erilaisia kokemuksia, jotka ovat olleet myönteisiä tai vähemmän myönteisiä. Skannaamme ympäristöä ja ihmissuhteitamme luottamuksen linssit yllämme. Voinko luottaa tuon ihmisen sanomaan ja sen totuudenmukaisuuteen? Mistä siinä on kyse, kun tämä takkuaa ja voisiko asialle tehdä jotain?

Toisinaan tarvitsemme mahdollisuuden pohtia uudelleen omia uskomuksia itsestämme ja toisista ihmisistä. Erityisesti läheisissä suhteissa aktivoituu meidän kiintymyssuhdejärjestelmämme ja saatamme olla varuillamme erityisesti luottamuksen suhteen. Pinnallisesti tämä voi näkyä myös nopeana yliluottamisena (Fonagy ym. 2017). Lapsena opimme käyttämään toisten nonverbaalisia vihjeitä apuna ympäristöön tutustumisessa. Kun tuo aikuinen hymyilee minulle ja puhuu lämpimällä äänensävyllä, voin lähestyä häntä luottavaisesti. Samalla kehittyy myös luottamus siihen, mitä tuo aikuinen opettaa ja kertoo lapselle. Erityisen tärkeää on kokemus siitä, tulenko huomatuksi ja ymmärretyksi yksilönä. Lapsi tarvitsee vihjeitä siitä, että aikuisen puhe on juuri hänelle henkilökohtaisesti tarkoitettu. Hoivaaja näkee vaivaa ja ponnistelee, jotta voi ymmärtää lasta. Tässä lapselle syntyy oivallus siitä, että toinen ihminen voi haluta ymmärtää ja jakaa hänen kokemuksiaan omassa mielessään.

Jos aikuisena havahdumme siihen, ettei ihmissuhteissamme olekaan helppo luottaa toiseen, voi tätä asiaa lähteä vahvistamaan. Jokainen voi omissa lähisuhteissaan pysähtyä pohtimaan oman ja toisen käytöksen takana olevia tunteita tai ajatuksia. Mitä itsessä tapahtuu, kun lukkiudun tai koen halua vetäytyä tietyissä tilanteissa? Mentalisaatio tarkoittaa pyrkimystä nähdä ilmikäytöksen alla olevia tunteita, ajatuksia tai uskomuksia. Sitä kautta voidaan alkaa ymmärtämään toisen käytöstä ja itseä suhteessa toiseen. Tämä ei ole ollenkaan helppoa vaan vaatii ponnistelua. Helpompaa olisi aina tulkita tilanne automaattisesti samanlaisena toistuvana. Elämä ja tilanteet ovat kuitenkin niin mahtavan erilaisia, ettei sama tulkinta pädekään joka tilanteeseen. Juutumme helposti jäykkään automatisoituneeseen kaavaan.

Joskus tarvitaan terapiasuhteessa tapahtuvaa vahvistusta nähdyksi tulemisen kanssa; olla nähtynä omana ainutlaatuisena yksilönä. Tämä lisää pikkuhiljaa luottamusta itsestä toimijana. Puhutaan episteemisestä luottamuksesta, mikä tarkoittaa luottamusta toisen tarkoitusperien hyvyyteen. Mieleen alkaa vähitellen tulla tunne, että ”tuo tajuaa minua, tuota kannattaa kuunnella ja tuohon kannattaa luottaa”. Episteeminen luottamus yleistyy pikkuhiljaa myös terapiasuhteen ulkopuolelle. Ajattelukyky saa lisää joustavuutta ja voimme turvallisesti muuttaa odotuksiamme sosiaalisesta ympäristöstä.

Lapsen ja vanhemman välisessä suhteessa voi myös näkyä luottamuksen vahvistamisen tarvetta. Lapsi voi tarvita vahvistusta siinä, että häneen suhtaudutaan yksilönä, erityisenä ja kyvykkäänä toimijana. Tähän päästään esimerkiksi Theraplay-terapiaprosessissa, jossa vanhemman kykyä nähdä lapsen käytöksen taakse lisätään ja lapsen erityisyyttä korostetaan. Vaikeassa vuorovaikutuskehässä vanhemman tulkinta lapsen käytöksen takana olevista seikoista on usein latautunut negatiivisin määritelmin (”lapsi on tahallaan hankala”). Jotta nämä hoitoprosessit onnistuvat parhaalla mahdollisella tavalla, on ensin tärkeää vahvistaa terapeutin ja vanhemman välistä luottamusta ja tämän jälkeen päästään vanhemman ja lapsen välisen suhteen vahvistamiseen.

Mentalisaatio- ja Theraplay-terapian juuret löytyvät kiintymyssuhdeteoriasta. Kiintymyssuhteessa syntyneen turvallisen kontaktin kautta voimme luottaa toiseen. Käytännössä Theraplay-terapiassa kiinnitetään erityistä huomiota juuri tämän lapsen tarpeisiin, toiveisiin ja aloitteisiin. Theraplayssa ollaan vahvasti kehollisuuden äärellä, koska aiemmat kokemuksemme ovat pitkälti kehossamme.

Hoitokäynneillä huomataan erilaisten aktiviteettien kautta juuri tämän lapsen erityiset taidot, ovatko ne vaikka nopeat jalat tai vahvat voimat. Voidaan mitata hymyn mitta ja laskea luomien määrä käsivarsista. Ne pistetään tarkasti mieleen ja niihin palataan hoidon edetessä. Lapselle ilmaistaan äänensävyillä turvaa ja omalla katseella iloa lapsesta. Mikä on juuri sinä päivänä erityisen merkittävää lapsessa, onko se silmien tuike, pehmeä poski vai suloinen hymy?

Arjessa vanhempi voi kiinnittää huomiota erityisesti sellaisiin hetkiin, kun kohdataan illalla päivän erossa olon jälkeen. Voidaan tsekata lapsen kuulumiset vaikka tarkistamalla mitä käsille tänään kuuluu, ovatko ne juuri nyt lämpimät vai kylmät ja olisiko tarvetta laittaa hieman ihovoidetta kuiviin kohtiin. Voidaan myös vaikka ottaa pari erää peukkupainia, jolloin saadaan selville lapsen peukun nopeus juuri sinä päivänä. Lapsi kokee tulevansa huomatuksi omana yksilönä, kun aikuinen on kiinnostunut juuri hänen erityisyydestään. Vuorovaikutusleikit lapsen kanssa tuovat myös iloa sekä vanhemmalle että lapselle, jolloin vahvistuu luottamus toisen tarkoitusperien hyvyydestä ja lapsen on helpompi alkaa ottaa vastaa aikuisen ohjeita muulloinkin.

Johanna Blåfield

Psykologi, perhepsykoterapeutti, Theraplay-terapeutti, -työnohjaaja ja -kouluttaja